Olen ihan innostunut tuunauksesta! Ja siis tuunaan vaatteita, en mitään auton kanssa tekeillä olevaa. Sen jälkeen, kun sain ompelukoneen siskolta erittäin pitkäaikaiseen lainaan, on uutta päällepantavaa syntynyt kivaa tahtia :) Uutta tai uudistettua, yhtä kaikki kivaa kun mikä!

Ajatukset omivaa tekemistä mä tarviinkin, kun meinaa muuten pyöriä mielessä vähän liikaakin... Parisuhteettomuusasiat nimittäin. Olen aivan vilpittömästi sitä mieltä, että parasta olisi pysyä kaukana miehenpuolikkaista: huolehtia tasan omasta itsestään ja hoitaa ihmissuhteita vaan kavereiden avulla. Pääsisi kaikenkaikkiaan paljon helpommalla ja vähemmällä tuskalla. Kaikilla tasoilla, piste. Tai vähintä mitä voisi kuvitella, voisi olla taito pitää suunsa kiinni! Eihän sen toisen nyt ainakaan tarvitsisi mitään tietää korvien välissä tapahtuvasta mylläkästä, herran pieksut sentään! Hulluahan se on!

Mutta ei se sitten meekään ihan kuin elokuvissa. Päätökset ei aina pidä, vaikka olisi mitenkä vilpittömästi tehtyjä. Voi siskot ja siskontytöt! Aika monelta ajatukselta säästyisi ilman ihastumisia ja epätietoisuuksia. Sen nyt ainakin voi sanoa, että varattuun mieheen tykästyminen on tyhmintä ihan kaikesta, siitä nyt on meikäläisellä kokemusta vähän liiankin kanssa. Tosin olen alkanut epäillä, että masokistisesti hakeudun semmoisiin tilanteisiin, että saan maksimoitua väijymisen, saalistuksen ja ahdistuksen määrän. Ja tietysti sitä mukaa kasvaa myös ikävien tapausten määrä eksponentiaalisesti...

Se kyllä saattaa olla myös biologista. Rupesin ajattelemaan hyvää ystävääni, joka tässä taannoin totesi, että jossain vaiheessa sitä alkaa kumppanilta odottaa semmoisia piirteitä, että "kuhan sen kanssa voi elää". Eli adoniksen ei tarvitse olla varsinaisesti supermies, kuhan on kiltti, vie roskat viimeistään kolmannella muistutuksella ja laittaa taulut seinälle noin kuukauden sisällä marmatuksen alkamisesta. Noh, tämmöiset miehet ovat sitten tietysti varattuja, eli parisuhteisiin todistettvasti kykeneviä, eli valmiiksi hyväksi havaittuja, joten semmoisen vikittely on turvallista: Jos jutusta tulee jotain, niin ainakin tyypissä on eittämättä potentiaalia. Jos homma ei pelaakaan, itse voi jatkaa sinkkuilua yhtä kokemusta rikkaampana ja kaksilahkeinen voi painua takaisin ex-emännän helmoihin. Eli tässä valossa syytän kaikesta hormoneita, evoluutiota ja biologista kelloa.

Jos nyt kuitenkin jätän sen paljonpuhutun vitsailun vähemmälle ja ihmettelen elämääni. Ilmeisesti Maslow'n hierarkia nostaa taas päätään ja huomaamme kaiken muun alkavan olla oikein hyvin elämässä, kun on aikaa ja energiaa vatvoa ihmissuhteita. Virkistävää välillä näinkin. Eli elämäänsä voi olla jotakuinkin tyytyväinen, kun ihmissuhteissa on viilattavaa. Fiksua kuin mikä!