Kadehdin niitä, jotka antavat elämän tulla semmoisenaan. Sellaisia ihmisiä, jotka luottavat siihen, että asiat järjestyvät. Jotka eivät jatkuvasti stressaa ja kanna huolta omasta toimeentulostaan ja menestymisestään elämässä. Ylipäätään, että elämänsuunnitelma voi olla hajanainen ja muotoutua kulloisenkin tilanteen mukaan pikkuhiljaa. Ja että vasta jälkikäteen miettisi, että jaahas, näinhän tää meneekin.

En kuitenkaan pidä itseäni aivan pahimpana tapauksena elämänsuunnittelun saralla, minkä ehkä todistaa hyppyni puolituntemattomaan, eli Suomen Turkuun tämän kuun lopussa. Kovasti olen elämäni järjestellyt sinne, vaikkei töistä ole tietoakaan. Eikä ole edes varasuunnitelmaa...  Mutta kuten joku viisas on joskus sanonut, niin "kun pelko tulee, se on otettava vastaan. Ja pelättävä niin perkeleesti.". Lohdutan itseäni sillä, että asiat ovat alkaneet suttaantua pikkuhiljaa, jos ajattelee, että yhtälailla olin viikko sitten muuttamassa Turkuun, mutta sillon ei ollut vielä edes asuntoa. Nyt on sentään paikka, mitä voi pitää tukikohtana ponnisteluille.

Minulla on montakin kaveria (,joiden kanssa en kylläkään ole tekemisissä niin paljon kuin tahtoisin), joilla on elämään mukvan rento suhtautumistapa. Töitä tehdään silloin, kuin rahat on loppu, ja muun ajan voi tehdä kaikkea kivaa. Ja että ei suostu ihan mihin vain töihin... esimerkiksi jos vapaat viikonloput ovat tärkeitä, niin sitten tehdään semmoisia töitä, joita on vain arkisin. Itselle tärkeistä asioista kumpuaa terve itsensä kunioitus ja sitä myöten luotto elämään, ja sen kantamiseen. Voisin ottaa oppia NIIN monessa asiassa näistä ihmisistä...

Kandia varten tietoja etsiessäni törmäsin kivaan nettisivustoon, joka löytyy osoitteesta www.vihrealanka.fi. Sivuilta löytyi kaikenlaista vihreää asiaa, ja suurin osa ihan käyttökelpoista ja omaan arkeen sovellettavissa olevaa. Unohduin lueskelemaan juttuja pitkäksi ajaks, ja heräsin pohtimaan omaa suhdettani kulutukseen. Nykyiselläni olen melko vihreä, ja ehkä astetta keskimääräistä tiedostavampi noin niin kuin koulutuksenkin puolesta (ja kulutuksen rajoittumisellahan ei tietenkään ole mitään tekemistä rajallisen finanssitilanteen kanssa..). Olisinko valmis tekemään hommia ympäristön hyväksi vaikka sitten pienemmällä palkalla? Mieleeni tuli eräs ystäväni, joka kulttuurialaa opiskellessaan pohti, joutuuko joustamaan kesätöissä palkansaannista, että saa tehtyä ns. oman alan hommia. Ja hän olisi ollut valmis siihen!

Ja sitten koin vapauttavan ahaa-elämyksen:  mikä muka minunkaan elämässäni on sellaista, joka minua sitoisi ja joka vaatisi aivan älyttömän paljon maallista omaisuutta? Minä en edes yritä kieltää, ettenkö olisi materialisti, ja etteikö shoppailu olisi kivaa, mutta voisinko mitenkään ottaa vähän rennommin?  Kyllähän jotain töitä pitänee tehdä, jotta saa maksettua katon päänsä päälle ja ruokaa mahaansa, mutta hei, asioilla on tapana järjestyä:)