Avasin toissailtana vanhan kenkälaatikon, jonka päälle oli kirjoitettu sinisellä tussilla "käytetään ulkoisesti ehkäisemään vanhuutta ja masennusta." Hellästi silittelin siältä paljastuvia vihkoja, kovakantisia kirjoja ja yhteenliimattuja pehmeitä papereita. Sivut olivat jotenkin rapeita, vanhimmat jopa kellastuneita, kuin vanha sanomalehti. Kirjoitus oli kuitenkin säilynyt kaikissa hyvänä. Niihin sivuihin on vuodatettu elämäni, kaikki merkitsemisen arvoiset asiat. Varsinaisia tapahtumia oli vähän, enemmän olin kirjoittanut tunteita. Siinä olin minä. Hetken tunteiden vallassa, surullisena, ahdistuneena, ihastuneena, rakastuneena. Vihaisenakin. Päiväkirjat, mikä ihana pääoma! En ikinä aio lopettaa kirjoittamista!

Päiväkirjoista voi myös tarkistaa muutamia faktoja eletystä elämästä. Omituisia asioita olenkin kirjannut ylös, mutta myös hyödyllisiä, mm paljonko olen painanut vaikkapa pari vuotta sitten. Vaikeaa arvioida itse painonnousua, kun se tapahtuu niin pikkuhiljaa, eivätkä yhden ruokaperseviikonlopun tulokset näy heti. Hmmm, vaan sitten kun näkee kiistattoman todistuskappaleen muutaman vuoden takaa, niin ajatus muuttuu, ja on aika ottaa käyttöön radikaalimmat otteet. Ja selvennykseksi, nyt ei puhuta mistään teini-itkusta 200 grammasta, vaan todellakin remontista sekä kropassa että ruokakaapissa. Ja huom! Ennen kuin tilanne menee pahemmaksi, eli nyt kun vielä on mahdollista tehdä jotain, vaikka huonot tavat ovat jo tapoja.

Jo valmiiksi tikkulaiha siskoni oli pudottanut tuosta vaan 4 kg siirtymällä astetta vähähiilihydraattisempaan ruokavalioon. Niinpä minäkin nostin vehnäjauhot, pastapussit ja riisikulhot kaapin ylähyllylle. Perunaa käytän vähän, sokeria koitan välttää kokonaan. Huonoista tavoista sokeri on varmaan se ratkaisevin mulla, sillä namia, suklaata ym herkkua on kulunut!! Luin netistä, että 2 viikkoa kestää tottua vähäsokeriseen ruokavalioon. Luulen, että eilinen väsymys on saattanut johtua siitä... Kroppani on tottunut saamaan energian helposti ja nopeasti valkoisesta sokerista, ja nyt yhtä-äkkiä pitäisi käyttää (IIIK) proteiineja ja astetta jytympiä hiilareita (hedelmät, pähkinät ym.) . Juupa, seurailen edistymistä, ja raportoin merkittävistä asioista aikanaan.

No nyt on tarpeeksi jauhettu elämähallinnasta syömisen suhteen. Muutoin elämänhallinta on aika hanskassa. Tämänhetkinen päätös käydä tämä koulu loppuun on rauhoittanut mieltä kummasti, eihän tässä mene kuitenkaan enää kuin pari vuotta korkeintaan! Käytännössä niin, että kurssit olisi paketissa jo vuoden päästä, jonka jälkeen vaan dippatyötä tekemään, ja senhän voi jo tehdä ihan missä vaan paikkakunnalla. Enköhän vuoden kestä, kun oon tänne asti jo selvinnyt :) Tietää vaan todella rankaa opiskelua jatkossa, ja harkkatöitä ym saattaa pukkailla ihan kiitettävästi. Mut ei se mitään. Sen jälkeen on sitten edessä täysin uudet haasteet. Ehkä monessakin suhteessa.

Luin eilen illalla Arno Kotron runokirjaa "Sanovat sitä rakkaudeksi". Sen ajatusten pohjalta tulin siihen tulokseen, että yksipuolinen rakkaus on aina se kaikkein suurin, koska siihen liittyy kaipaus, kaiken mahdollisuus ja täyttymättömyys. RakkausSUHTEEN alkaessa kaikki on sitä huumaa, mutta huumaa seuraa suhteen arkipäiväistyminen ja joltinenkin laimentuminen. Kaikki yksipuolisen rakkauden kokeneet varmasti vahvistavat tämän. Siinä se tyyppi nimittäin on täydellinen. Yksinkertaisesti täydellinen, koska on rakastunut suurimmaksi osaksi omassa päässään luotuun kuvaan. Eri asia on sitten, jos tämä tyypppi on jo muuten niin tuttu, että edes oma pää ei pysty korjaamaan vikoja ja puutteita täydellisyyteen asti... Mutta kuka olisi täydellinen? Minä en ainakaan.

Tästä saa nyt sellaisen käsityksen, että olisin kyynistynyt parisuhteiden suhteen tai etten uskoisi pysyvien parisuhteiden mahdollisuuksiin tässä maailmassa. En kuitenkaan ole, mutta olen saanut päähäni ehkä ihan pienen kärsivällisyyden hippusen. Opin paljon itsestäni lukiessani päiväkirjoja koko yön, jotain unelmistani, peloistani ja toiveistani. Kärsivällisyyteen liittyy myös tämä koulun jatkaminen loppuun saakka sekä myös erään murusen muistaminen: "minä olen kokenut sen kerran, ja tiedän miltä se tuntuu. Sellaista minä etsin jatkossakin, koska vähempään ei voi tyytyä kerran sen koettuaan. Jos et tunne sellaista minua kohtaan, meillä ei ole mitään mahdollisuutta. Enkä minä aio pilata kaikkea kiirehtimällä, pilaamalla kaiken vähänkin. Potentiaali on se mikä ratkaisee, ja joskus tieto vaan lisää tuskaa. Toivoisin, että osoittasit luuloni vääräksi, ottaisit minut ja sanoisit, olen sinun. Nyt, nyt minulla on sinut. Tämä hetki on kaikki mitä minulla on." Tämmöistä ihanaa höpötystä olen joskus (siis silloin joskus!!!) lueskellut, tämä on lainaus jostain kirjasta tai ehkä elokuvasta tai ehkä keskustelusta. Löysin tän jostain lukionaikaisesta päiväkirjasta, mutta en ollut merkinnyt lähdettä. Ja pakko kyllä myöntää, että ihan yhtä höpsö romantikko olen vieläkin. Hoh hoi, enkä edes halua opetella erilaiseksi.