Kirjoitin, että kaikki ne onnen tunteet ja hetket olivat niin menneiden kuin tulevienkin ahdistusten arvoisia. Olivat ne, täysin, mutta nyt jäljellä ei ole mitään. Tämäkin paha on vain maksettavaa velkaa viime viikolle. Tiesinhän koko ajan, että näin tässä käy. Silti en pystynyt varautumaan siihen. Ja nyt yksinkertaisesti leijun kuilun päällä, ja jos päästän yhtään ainutta ajatusta tietoisuuteen, romahdan täysin. Minun pitää jaksaa huomiseen saakka, että pääsen omaan kotiini. Tuntuu jotenkin lohdulliselta, että huomenna ei tarvitse enää hymyillä ja kysyä miten työpäivä meni, oliko kivaa harjoituksissa mitä ruokaa tehtäis ja voisinko jotenkin auttaa.

Voisin vain sanoa, että se ihminen olisi kaiken tämän arvoinen, ja kävi ilmi, että kaikki tosiaan oli jo sanottu jo vuosia sitten. Samat sanat, samat jumalauta turhat jutut. Ehdoton ehkä, niinpä niin.Mitäpä muuta oikein odotinkaan? En mitään, en yhtään mitään. Koska tämä kertoi ihan tarpeeksi. Ei mitään, ei koskaan. Hirveetä vinkumista ja räpiköimistä, vaikka kaikista ihmisistä minun kyllä pitäisi tietää, miten ärsyttävää ja kamalaa takertuminen on. Tässä kaikessa, niin kuin kaikkina näinä vuosina, eniten olen inhonnut itseäni. Miksi en voi vain päättää, että elämä jatkuu jossain ihan toisessa osoitteessa?

Vaikkakin nyt tuli ihan älyttömän hyvä oivallus, että hetkinen: elämähän jatkuukin minun osoitteessani!!! Eihän minulla enää mitään muuta olekaan jäljellä, kuin oma elämäni. Eihän se hääppöisesti ole, mutta alku kai sekin... Ensin aion kuitenkin rypeä pois kaikki itsesäälit, sydänsurut, maailmantilanteet ja kaiken, kaivelen kaiken. Koska huomiseen jaksan, sen pidemmälle en.

And this, my friend, we call a closer.