Helmikuun alkupuolella liityn jälleen pöydänpyyhkijien kunniakkaaseen ammattikuntaan. Tällä kertaa kaikki on kuitenkin toisin, sillä nyt minulla on motivaatiota opiskella, motivaatiota tulla diplomi-insinööriksi. Aiemmin tarjoilijana työskennellessäni odottelin vain jonkinlaisen päätöksen tipahtavan taivaasta eteeni: en ollut tyytyväinen kouluun, elämään enkä parisuhteeseen. Oikeastaan ainut asia itsessään (vaikka aiheuttikin kaikenlaisia järjestelyjä elämässä), josta pidin, oli se työ. Se oli omaa aluettani täysin, jonne miehellä ei ollut asiaa. Sitten miehen valitus jasuuttuilu saivat minut lopettamaan osa-aikaisen työnteon. Totta kyllä, että koulu meni keväällä ihan hyvin jne, mutta silti en ollut onnellinen. Stressasin rahasta.

Nyt mietin, miksen jo syksyllä muutettuani pois miehen luota hakenut heti töitä? Ehkä tarvitsin aikaa funtsia ja toipua, etsiä itseäni. Varmaan syksyn hukkaanmeno vähän kaikilta kanteilta oli tärkeääkin aikaa itseni osalta, eikä ehkä siten niin kauheen hukkaan heitettyä... vaikken mitään konkreettista saanutkaan aikaan. Jos tulen vielä syksyllä tänne, teen varmaan tuolla noita töitä...  Saa kuitenkin vähän rahaa, ei tarvitse tuhlata säästöjä ja onpahan jotain säännöllisyyttä ja tekemistä elämässä :) Eräs ystäväni on niin realistisen kannustava tämän työnteon suhteen : "myö ollaan 22, ei tosiaan tarviikaan vielä olla missään unelma-ammatissaan. Pääasia, että pysyy hengissä, kyllähän nyt opiskelujen aikaan voi tehdä vaikka mitä töitä!" Minäkin hitto soikoon on valmistumassa 23-vuotiaana.. aika nuori oon ollakseni jotenkin vakuuttavakin asiantuntija tai päällikkö :D Ehkä edessä on siis vielä kovasti lisää opiskelua, ainakin jossakin vaiheessa. Mistäs sitä tietää.

Ja tämä on totta: rahalla ei merkitystä niin kauan, kuin sitä on sen verran, ettei tarvitse miettiä. Näin se vaan on. Yrityselämästäkin voi peilata yksinkertaisia malleja omaankin elämäänsä. Tulojen on oltava suurempia kuin menot. Lisäksi on pohdittava jatkuvan parannuksen merkitystä sanan syvimmässä mahdollisessa merkityksessä. Maailman taloudessa voi olla menossa laskusuhdanne parhaillaan, mutta minun elämässäni laskusuhdanne alkoi lukion jälkeen. Tulot ovat olleen joitakin poikkeuksia lukuunottamatta pienempiä kuin menot, ja vaikka en olekaan velkaantunut, en voi puhua olleeni kovin vakaavarainenkaan. Ja vaikka jonkin asteista itsensä kehittämistä onkin ollut havaittavissa viimeisimmällä kolmivuotiskaudellakin, se suurin menestykseen ajava tekijä, motivaatio, on puuttunut. On tutkittu ja todettu, että maailman menestyneimpiä yrityksiä eivät ole ajaneet eteenpäin vain mahdollisimman suuri omistaja-arvo tai maksimaalinen voiton tavoittelu. Niillä on sitä vastoin ollut perimmäisenä motivaationa visio jostain paremmasta ja suuremmasta; henkilöstö on ollut motivoitunut työskentelemään kohti tätä suurempaa päämäärää. Omistaja-arvon kasvaminen ja suuret voitot ovat sitten tulleet ikään kuin vahingossa kaupan päälle, siinä sivussa. Nyt on minun elämässäni alkanut noususuhdanne, enkä aio pilata tätä mahdollisuutta takertumalla entisiin helppoihin, ahdistaviin päiviin.

Visioita ja missioita kehiin!