Taas sunnuntai! Viikot menevät aivan mieletöntä kyytiä ja parin viikon päästä on jo joulu! Olen asunut yksin jo kaksi kuukautta, ja elänyt elämäni onnellisinta aikaa! Mitä yksinasumiseen tulee, sitä aion jatkaa vielä pitkään tulevaisuudessa, mutta muuten säpinää tuntuu olevan vähän siellä sun täällä...ja puolella jos toisellakin. Tein sellaisen epämiellyttävän havainnon, että minua pelottaa kamalasti uudet ihmissuhteet (ja ei, en ole krapulassa, eli pelotus ei johdu siitä! :D). Minusta on ihanaa pitää hauskaa, flirttailla ja nauraa, mutta vaikka viihtyisin jonkun ihmisen kanssa ihan mielettömän hyvin, lukot menee päälle heti, kun tulee puhe jatkosta. Erään henkilön kanssa kävinkin pitkän keskustelun aiheesta sitoutumiskammo, tai lähinnä tää mun nounounou-asenne. En voi sille mitään, joka kerta kun koitan miettiäkään tulevaisuutta edes jonkun kanssa, mieleen lävähtää ihan mieletön pakokauhun tunne.

Noh, eiköhän tämä tästä luultavasti ajan myötä parane... tai jos ei ajan, niin ainakin sitten oikean ihmisen sattuessa kohdalle. Nyt olen tavannut yhden ihmisen, josta en oikein ota selvää ja joka ei muutoinkaan vaikuta kovin riippuvalta tyypiltä. Suostuin lähtemään ulos, vaikkakin mietin kaksi kertaa. Eräs ystäväni kylläkin kiteytti asian hyvin: "eihän sun nyt tarvii sen kanssa koko elämääsi viettää yhden illan perusteella, ei vielä tarvii tietää yhtään mitään!" Tämä totuus vähän helpotti. No niin, hengitetään taas, kukaan ei oo tunkemassa mua häkkiin nyt..enkä toivottavasti varsinkaan itse tunge itseäni sinne takaisin!

Vietin vähän aikaa viime viikolla ex-aviomiehen kanssa, ja ihan siinä jutellessa kävi ilmi kaikenlaisia asioita. Sillä on kaikenlaisia tulevaisuuden suunnitelmia, joita sillä ei ikiä olisi ollut ilman meidän eroa! Eli ero on tainnut tehdä ihan hyvää sillekin, mistä olen oikein iloinen! Sitä vain jäin pohtimaan, olinko minä jarruna meidän suhteen aikana niille unelmille, vai ovatko ne syntyneet vasta eron jälkeen? Voi olla varmaan osittain molempiakin... En kuitenkaan haluasi tulevaisuudessa olla kenenkään unelmien esteenä ja tukkeena, missään nimessä! Enhän halua, että kukaan estää minunkaan unelmiani.

Yksin asumisesta vielä sen verran, että esikuvani, idolini ja tätini, jonkinsortin feministi ja itsenäisistä naisista itsenäisin on rakastunut päätä pahkaa autonkorjaajaansa! Ja nyt he sitten ovat ihan in lööv. Ja vielä puoli vuotta sitten täti sanoi, että hän ei halua sekoittaa autoasioita miesasioihin, sillä jos suhde menee poikki, niin sitten hän on pulassa auton kanssa. Eli asiat tärkeysjärjestykseen ja käytännöllisyys ennen kaikkea! Olen kuitenkin onnellinen hänen puolestaan, vaikkakin uskoni naisten itsenäisyyteen horjuu ja murenee... Pitänee itse pitää pystyssä omaa kuvaansa naisten itsenäisyydestä, sainhan ulkovalosarjankin viriteltyä ja korjattua ihan ite! Jos pystyn tekemään sen, pystyn kaikkeen :D Paitsi lasten tekoon, mutta se onkin jo sitten aivan eri kirjoituksen aihe...