Tänään lopetin dipan kirjoittamisen ja poljin kirjastolta kotiin. Muistin nähneeni aamulenkillä kypsiä vattuja pusikossa, joten päätin lähteä keräämään punaisia herkkuja talteen. Olisi niitä sitten kiva jälkiruuaksi napostella ja laittaa vähän pakkaseenkin, semmoinen säilöjätyyppi kun tunnetusti olen.

Kotiin päästyäni laitoin ruuan käytännöllisesti uuniin sekä sieppasin koiran ja todella yläkanttiin arvioidun määrän pikkurasioita ja lampsin pöpelikköön. Olen lähimetsikköjen suosimisen kannalla, sillä kaupunkien luontoa voi hyödyntää myös ravitsemustarkoituksessa aivan hyvin!

Hiki päässä ja kintut naarmuilla vatukoista ja näppylöillä nokkosista keräsin pieniä vattuja sinnikkäästi. Menneiden aikojen isoäidit kuiskivat korvaani, miten haaskausta olisi jättää marjoja metsään. Miten mukavaa niitä sitten on ottaa pakkasesta talvella! Paarmat pörräsivät ympärilläni ja itikat vinkuivat minkä kerkesivät pistoiltaan. Aloin epäillä homman mielekkyyttä.

Vattujen kerääminen ei ole mielestäni kyllä hommista mukavimpia, uskaltauduin pohtimaan varovaisesti. Oikeastaan mielessäni soi jatkuva valitusvirsi kivikoista, hyttysistä, paarmoista, silmiä kirvelevästä hiestä. Itsellenihän minä näitä kerään, kukaan ei pakota, muistutin. Läiskäyttäessäni taas yhden kiusankappaleen mahdollisimman vaikeasta paikasta selkäpuolelta tajusin, etten oikeastaan edes tykkää vatuista. En tuoreena enkä pakastettuna.

Hämmästyin oivalluksesta niin, että piti ihan pohtia hetken aikaa. Kun sitten huomasin istuvani keskellä karseinta viemärinhajua ikinä päätin siltä perstuntumalta kävellä kotiin. Olkoon vatut ja esiäitien henget keskenään ryteikössä!

Kotona aloin siivota vähäistä saalistani. Joka toisessa oli mato ja joka toinen yökötti minua niin paljon, että ne päätyivät yhteen pieneen rasiaan ja pakastimeen. Halusin varmistaa, että mahdollinen huomaamatta jäänyt proteiinilisä olisi ainakin erittäin kuolleessa muodossa, jos joskus erehdyn hätäpäissäni sen vatturasian kaivamaan pakastimen pohjalta.