Viikonloppu meni ohi kamalan nopeasti. Sunnuntai oli juuri sellainen, kuin mitä olinkaan kaivannut: aurinko paistoi ulkona ja minä loikoilin sängyssä pitkään tekemättä mitään. Minulla ei ollut päivälle mitään suunnitelmia, välillä heräilin ja katselin uusien verhojeni raosta pihalle, välillä tuijottelin kattoon ja nukahtelin. Vaikka olin mennyt nukkumaan vasta vähän ennen seitsemää aamulla (voi sitä sinkkuelämää :D), olo oli pirteä, kun viimein vähän ennen puolta päivää nousin ylös. Käytin koirat lenkillä, söin vähän wokkiruokaa ja sitten jatkoin sunnuntaipäivää mitä ihanimmalla tavalla: painoin prinsessamyssyn päähäni ja poljin keskustaan kaverin luo sunnuntaikahville. Oli erttäin piristävää juoruilla ja keskustella kahvikupposen ääressä ilman sen kummempaa ohjelmaa.

Olen nauttinut viikonlopuistani niin paljon, että aion yrittää pitää kiinni suunnittelemattomista sunnuntaista toistaiseksi:) Perjantait ovat olleet jostain syystä aika vaikeita muuton jälkeen. Jostain kumman syystä vaivun perjantai-iltaisin alakuloon ja mietiskelen vanhoja asioita, sekä hyviä että huonoja. Viime perjantaina lähdin iltakävelylle astetta paremmissa vaatteissa, kuin iänikuisessa tuulipuvussa (koska eihän sitä ikinä tiedä). Satoi vettä, tietenkin, mutta se vaan korosti tunnelmaa. Kävelin hiljakseen pitkin läheisen omakotitaloalueen katuja katsellen kurpitsalyhtyjä ja kynttilöitä, joita ihmiset olivat laittaneet puutarhoihinsa halloweenin kunniaksi. Oikeastaan se oli erittäin puhdistavaa ja rentouttavaa, vaikka mieli olikin  petit bleu.

Yksin muuttamisen jälkeen olen hylännyt jatkuvan puuhaamisen ja pakonomaisen tekemisen. Olen antanut itseni tuijotella mitään tekemättä kynttilän liekkiä tai koivujen käyräisiä oksia kaupungin valojen valaisemaa pilvistä taivasta vasten. Olen ulkoillut paljon, syönyt vähän suklaata ja viettänyt laatuaikaa sekä itseni että kavereitteni kanssa. Koitan olla ajattelematta, mitä minun pitäisi tehdä. Opettelen miettimään mitä haluan ja miltä mikäkin minusta tuntuu. En ole ainakaan vielä huolestunut siitä, että jäisin tähän välitilaan ajelehtimaan liian pitkäksi aikaa, vaan päinvastoin minulle on alkanut kehkeytyä suunnitelma päässäni koskien ensi kevättä ja aikaa siitä eteenpäin. Varon kuitenkin liian tiukkoja linjavetoja, koska kuten sanottua, ei sitä ikinä tiedä mistä itsensä löytää. Sen vuoksi, ystävät ja vihamiehet, ostin pinkkejä neilikoita maljakon täyteen tänään enkä huomenna!

Kukat liittyvät myös olennaisesti vaiheeseen, jonka olen ristinyt "parisuhde vai -kahle"-vaiheeksi. Tässä vaiheessa irrottaudun näköjään entisen suhteen kahleista ja huomaan miettiväni samaa kuin monesti jo suhteen aikana: kun yhdestä pääsee eroon, niin miksi ihmeessä itsensä pitäisi sitoa heti uudelleen? Luulen ja toivon, että jossain vaiheessa tulee vielä se vaihe, että haluan uhrata palan itsenäisyyttäni toisen ihmisen vuoksi, mutta entiseen ei ole paluuta. Alan tutustua itseeni, enkä välttämättä olekaan ihan nyhveröimmästä päästä. Ehkä tulen jopa toimeen itseni kanssa jossain vaiheessa, jos pystyn antamaan itselleni anteeksi kaikki itseäini kohtaan tekemäni loukkaukset. Mukaanlukien kaikki, myös kuiskaten lausutut ja salanpäiten tehdyt. Ehkä kukat olivatkin itsenäisyyden juhlistuksen lisäksi myös lepyttelylahja uudelta minältäni vanhalle?