Tänään luin ennen töihin menoa reilun annoksen fysiikkaa. Aaltoliikeoppi, kuten koko fysiikka ylipäätään, on tuntunut aivan käsittömättömältä ja ei-lainkaan-maailmaani kuuluvalta pakkopullalta. Kumma juttu, kun siirsin ärsytyksen kylmästi syrjään ja opettelin, ei taas tuntunutkaan olo ihan tyhmältä. Kiva huomio, huojuntataajuus ja dopplerin ilmiö tekivät kuin tekivätkin järkeä!

Töissäkäynti on ilmiönä kiva asia. En oikein kaipaa täysipäiväistä opiskelua juurikaan, joskin välillä kaverin soitellessa luennolle mennessä tulee sellainen olo, että haluan myös mennä luennolle torkkumaan sen sijaan, että lähden pistämään itseni likoon töihin. Ei se mitään silti, itsensä kehittäminen onkin vuorossa seuraavaksi, kun parisuhdeasiatkin on saatu kuntoon. Melkein tasan vuoden ehdin asua yksin, josta 3/4 ihan sinkkuilemalla sinkkuilin. Heinäkuun alusta asti olen ollut niin rakastunut, että oksat pois, siinä ei enää sinkkuilulle ole jäänyt aikaa :) Eikä haluakaan... huomaan hyvin selvästi olevani parisuhteessa onnellisempi, yhteisen tulevaisuuden suunnittelu tuo ihan mieletöntä onnea ja mielihyvää. Kummallista tyydytystä saa myös siitä, kun ripustaa yhteisiä pyykkejä kuivumaan tai herää aamulla siihen, kun kahvi on tippunut ja aamiainen valmiina pöydässä. Luokseni muuttanut mies on erinomaisen valmiiksi koulutettu, ja vaikkei tietenkään pääse huomiokyvyssä (Missä mun laturi on? missä mun talonsuunnittelun monisteet on? Missä mun nyrkkeilykäsisiteet on?) naisen tasolle, niin korvaa kyllä sen muilla alueilla ruhtinaallisesti. Ei valittamista, ei sitten mistään.

Tänään lueskelin Hesarista taas valtakunnan mahtavien tulotietoja. Pakko myöntää, että olen aika päättäväinen, jossain määrin aggressiivinenkin ehkä joissain haluamissani asioissa, mutta hemmetti soikoon, että kiinnostaisi päästä hyvään duuniin! Laitan itseni likoon oikein tosi mielelläni, kun vain työ ja työyhteisö ovat mielekkäitä ja yhtä kaikki motivoituneita: valmentajanakin olen vaativa, ja vaadin samaa omistautumista muiltakin. Mutta vain näissä tilanteissa: valmennettavilta ja työelämässä. Muuten, vaikka oma toimintani yleisessä elämässä olisi miten impulsiivista touhuamista tahansa, en missään nimessä vaadi samaa muilta. Ennemminkin minusta on kivaa relailla välistä ihan höntsäilymeiningillä.

Kaikesta viime vuoden aikana sattuneesti huolimatta, tai juuri niistä syistä johtuen olen kasvanut ja vahvistunut, ehkä voisi varovaisesti sanoa, että aikuistunutkin ihan vähän. Ensimmäinen asia on, että haluan yhä pärjätä elämässä, ja menestyäkin. Nyt vaan olen aivan saletti, että haluan nimenomaan menestyä omilla ansioillani, en missään nimessä miehen siivellä ja varjolla!!!! Ja tähän liittyen toinen tärkeä kasvun paikka on ollut sen huomaaminen, että uskallan rakastaa toista ihmistä parisuhteessa aivan omana itsenään. Ei potentiaalisena jonakin, vaan ihan juuri sellaisena, kun hän on nyt. Se onkin nykyisen näkemykseni mukaan ainut keino rakastaa: tulevaisuuteen ei kannata luottaa, jokainen päivä tehdään tänään. Kaikilla elämän osa-alueilla. Se joka aina ylittää itsensä, näkee lopulta, kuinka pitkälle voi päästä.