Eilen minua huvitti potkunyrkkeilytreeneissä, miten huvittavan näköisiä isot korstot olivat seuratessaan uuden tekniikan opetusta. Kaikilla oli aivan hellyttävän totiset ilmeet, kun ohjaajan näyttämiä liikeratoja yritettiin painaa mieleen hetken päästä alkavaa harjoittelua silmällä pitäen.

Samanlainen ilme on siipalla, kun hän istuu töllön edessä pleikkarin ohjain kädessä ja on täysin ulkomaailman tavoittamattomissa. Saan kertoilla tarinoita vaikka alastomista naisista, eikä korvaansa mokoma lotkauta. Todella ärsyttävää!! Miten voikin olla huomio suuntautunut niin täysin johonkin yhteen ja (minun mielestäni) täysin yhdentekevään asiaan? Harjoitukset harrastuksessa ymmärrän täysin, samalta varmaan näytän minäkin, mikäli punaisen naaman ja räjähtäneen tukan alta jotain pilkistää... Samoin tenttiin lukemiset ja työn teon ymmärrän ihan kympillä... Mutta pleikkari, kamoon!

Mutta kaikeksi onneksi minulla on oma ihana keskittymiskyvyn herpaantumaton imuri: tänään tuli postissa perille uusi, ihana, söpö (ja huomioikaa tämä:), vaaleanpunainen miniläppäri! Hankinta oli ehdottomasti tarpeellinen jatkuvaa junamatkustamista ja palavereita silmällä pitäen. Ja totta kai nyt ensi alkuun on tähdellistä työskennellä tällä paljon, jotta sormet tottuvat uuteen näppikseen ja silmä normaalia pienenpään näyttöön.

Tähän mennessä Donnan_funfuniksi nimeämäni kaunotar on osoittautunut kaikilla tavoilla yhteistyöhaluiseksi ja käytökseltään moitteettomaksi. Toisin kuin voisi kuvitella, tästä ei tule lainkaan mieleen tyttöpuolinen yhteistyökumppani, ennemminkin kaapista ulostullut homo, joka ihanasti ja avoimesti osaa pitää hauskaa, hullutella ja tekee parhaansa Donnansa puolesta. Osasin nimittäin asentaa kaikki jutut tähän ihan itse! Olen varma, että jos tilanne olisi toisin kuin kuvaamallani tavalla, niin tätä Donnaa olisi jo puukotettu selkään, ja karvaasti.

Vielä pitäisi saada siipalle oma tuohon reilun metrin päähän, niin voitais vaikka chattailla facebookissa. Hahahahahah. Virtuaaliviettelyä ;)