Maailmassa on kahdenlaisia rakkaustarinoita: joko poika menettää tytön tai tyttö menettää pojan. Siinä se, kaksi vaihtoehtoa. Niin käy suunnillen väistämättä tavalla tai toisella, joskin tapojen tai toisten väliin mahtuu niityllä loikoilua, saippuakuplia, yksinäistä vaeltelua sateessa ja erinäisiä jännittäviä käänteitä.

Rakkaustarina edellyttää kuitenkin rakkautta! Olen nyt päätynyt itsetutkiskeluissa seuraavaan: en pysty olemaan suhteessa, koska en tiedä oikein kuka olen. Ei ole suhteessa olijaa siis. Sen tajuaminen on taas saanut minut olemaan pikkuriikkisen armollisempi itselleni. Ettei tarvitsekaan koko ajan pitää yllä "kaikki on hyvin"-kuorta. Koska se vaatii jatkuvasti itsestä kiinni pitämistä, siis itsestä kiinnostumista, että kuori pysyy yllä eikä kukaan pääse yllättämään. Sen sijaan pitää laskea suojaimet, uskaltaa olla myös heikko ja epävarma. Silloin voi olla vlpittömästi kiinnostunut myös muista, ja kiinnostua muista ihmisinä. Ei siis erilaista rooliaan suorittavia tyyppeinä, vaan todellisina ihmisinä.

Ja tähän ensimmäisen vaiheen, eli tajuamisen, kohtaamiseen ei vaadittu muuta kuin elämää suurempi yksinäisyys, epävarmuus ja pelko. Tein pakomatkan Kuopioon, kirjaimellisesti otin ensimmäisen junan, mikä sinne suuntaan lähti. Soitin äidille, että tulen pariksi päiväksi. Hän oli hirmu iloinen, vaikka tulinkin varoittamatta. Ensimmäisenä iltana vanhempien luona vierassängyssä maatessani olin huojentunut, että sain hetken olla turvassa. Hetkeen minun ei tarvinnut miettiä yhtään mitään, vaan sain tuntea olevani rakastettu, hyväksytty. Omana itsenäni. Parista päivästä Kuopiossa sain voimaa alkaa miettiä tulevaisuuden ratkaisuja.

Mutta lopussa ne rakastavaiset aina kuitenkin saavat toisensa. Siihen minä vielä kuitenkin jaksan uskoa :) Ja he elävät elämänsä vaihtelevan onnelisina loppuun asti!