Olin viikonlopun kyläilemässä kotipaikkakunnalla. Eräänä iltana siinä iltateellä ollessamme aloin pohtimaan muumimukeja. Vanhempani kysyivät pari vuotta sitten jokaiselta perheenjäseneltämme lempihahmon muumeista ja ostivat sitten jokaiselle kyseistä hahmoa esittävän mukin. Heidän luona ollessaan omasta mukista olisi sitten kiva juoda aamukahveja ja iltateetä ja sen semmoista. Noh, miesten valinnat olivat: isäni ja ex-mieheni hyvin arvattavat ja melko yllätyksettömät nuuskamuikkuset sekä siskoni miehen astetta yllättävämpi pikku-Myy. Nooh, niitä sen enempää analysoimatta, mutta naisten valinnoista saimme aikaan hyvät keskustelut.

Äiti valitsi hahmokseen pikku-Myyn. Täräkkä, hyvin vahvan oman tahdon omaava, hän perusteli. Aika osuva, sanoisin. Mutta mitä kertovat meidän tyttärien valinnat, siskoni muumimamma ja oma niiskuneitini? Äiti heitti, että äidin ollessa tuittuileva likka vanhemman lapsen oli otettava huolehtivan äidin rooli ja nuorempi pakeni perheen sisäistä dynamiikkaa omaan maailmaansa jopa jonkin asteiseen avuttomuuteen saakka. Minkä verran suosikkihahmomme heijastelevat meitä itseämme? Mitä kuppimeri iltateepöydässä kertoo meidän perheestämme?

Viime syksyn aikaan käymämme keskustelut perheemme sisällä ovat avanneet minulle hieman menneisyyttä erinäisissäkin suhteissa. Historian ja omien muistikuvieni valossa voisin jokseenkin jopa yhtyä äitini heittoon tyttärien rooleista perheessämme. Tai ehkä jossain vaiheessa niin on ollut, mikä vaikuttaa ehkä ajatuksiimme, rooleihimme ja siten toimintaamme perheen sisällä. Ehkä alitajuisesti, sillä itse ainakin yritän tietoisesti skarpata pois ikuisen pikusiskon ja haihattelijan roolista, joka minulle on laskeutunut ajan saatossa. Tai ehkä olen ottanut sen itselleni?

Ajaudun helposti muissakin porukoissa blondin rooliin, helppoon hommaan. Oikeastaan vasta viime syksy ja varsinkin tämä kevätpuoli on avannut silmäni uudestaan. Ei se lukiossa kymppejä niittänyt tyttö ole mihinkään hävinnyt, älykäs ja fiksu nainen on vaan kaivettava esille sen vuosien lamaantuneen likkalapsen kuoren alta. Koska, tässä sen enempää syitä erittelemättä, minä olen alkanut tuntea itseni naiseksi. Naiseksi, enkä tytöksi enää... Ja tulevaisuus näyttää, mitä tästä nasesta tulee :)

Ettei menisi liian vakavaksi, niin kerrottakoon tässä vielä, että ostin ihan mielettömät korkokengät viikonlopun reissusta! Ne ovat metallinhopeisen väriset, niissä on musta, huoleton rusetti varpaiden päällä ja punainen kaunis pohja! Ja korkoa on PALJON!! (Ja esteettisen ihanuuden lisäksi yksi perustavaa laatua oleva ostoperuste oli se, että minun ei tarvitse miettiä olenko pitempi kuin joku onneton! Olen just niin pitkä, kuin haluan :D)Shoppailun jälkeen menin juhlimaan kauniissa mekossa ja kyseisissä kengissä ja join kuohuviiniä koko illan. Tanssin melkein koko yön kunnes jalat olivat niin kipeät, että tiesi tanssineensa! Elämä on vaan niin ihanaa!!