Itsenäisyys on aika kummallinen juttu. On ihanaa, kun kaikesta saa päättää aivan itse, ja on vastuussa vain ja ainoastaan itsestään. On todella vapauttavaa saada olla yksikseen kotosalla ja syödä mitä tuntuu (ilman että tarvitsee miettiä vatsan ilmapallo/jalkapallo asetuksia). Valinnat ovat omia, ja kämmäilyistä voi syyttää vain itseään.

Sitten on niitä hetkiä, kun voisi antaa maailman siitä hyvästä, että voisi vaan käpertyä jonkun syliin ja antaa toisen huolehtia ihan kaikesta. Mutta varmaan se taas aika äkkiä rupeaisi ärsyttämään kuitenkin... Eli siispä olen alkanut odottaa ensi kesää ja sen mahdollisia mukanaan tuomia uusia seikkailuja entistä innokkaammin: jos pääsen Ranskaan töihin, niin viimeitsetkin vastuuntunnon kahlitsijat, eli pikkupuudelit ,jäävät tänne kotosuomeen odottelemaan. Eli luultavasti edessä pitkiä päiviä, ihania reissuja jne. Oih, voi kun PIAN jo olisi kesä!

Olen tässä viime torstain jälkeen alkanut miettiä, että todellakin pitää nyt ehkä vähän äkkiä vaihtaa maisemaa... Ööh, sanotaanko näin, että paikkakuntahan ei suuruudellaan häikäise, plus että varsinkin opiskelijapiirit ovat melkoisen pienet... Mikä kävi ilmi mm tänään koululla käydessäni, kun tuntui, että torstain jälkeen vähän jokaisen vastaantulevan kasvot näyttivät tutuilta (osan jopa liian tutuilta). Vai kuvittelinko vain?? Toivottavasti :) Sinänsähän siveyteni puolesta ei ole syytä huoleen, sillä uudesta 4 kk:n varoajasta huolimatta voisin piakkoin alkaa suunnitella vaikka verenluovutusta.

Minulle, joka edellisen suhteeni viimeisimmät vuodet käytännössä välttelin kaikkia sellaisia tilanteita, jotka olisivat voineet johtaa fyysiseen kanssakäymiseen, tuli eilen torstaina kamala kateuden puuska, kun hyvä työkaverini valitteli nukkuneensa tuskin lainkaan edellisenä yönä. Syytä kysyttäessä hän naureskellen vastasi, että puuhasteltiin ja naiskenneltiin taas koko yö poliisimiehen kanssa! Kyse on kuitenkin  15 avioliittovuodesta ja kolmen lapsen äidistä!! Vähänkö tulin kateelliseksi, ja sen miehen tullessa juomaan kahvit kysyin, että väsyttääkös sinuakin?? Myhäili vaan mokoma siinä univormussaan, että virkistäväähän se on, urheilu...

Muutenkin olen alkanut nähdä joka puolella semmoisia rasittavan onnellisen näköisiä pariskuntia. Keväästäkö se johtuu? Itse olen lähinnä suloisesta ja aivan iloisesta luonteenlaadustani huolimatta v***********t sekä myöskin vähän väsynyt (en siis nuku nykyisin juurikaan entisiin määriin verrattuna) ja ennen kaikkea kyllästynyt. Mutta ajatelkaapa nyt sitten, kun on töissä oikeasti ja paahtaa niitä juttuja viikosta toiseen ja sen lisäksi kuskaa penskoja harrastuksiin ja latoo makaroonilaatikkoa (paitsi tässä ei nyt morkata Monsieurin tekemää seuraavan päivän makaroonilatikkoa, koska se on NIIN hyvää;) pöytään. Sitten sitä vasta kyllästynyt onkin. Joten taidanpas vetää sanani kyllästymisestä takaisin ja alkaa laskemaan matikkaa, jotta joskus pääsisin pois täältä r*ss*n takapuolen perukoilta.

Aurinkoista alkuviikkoa ja toivon kaikille vähemmän turhaumia jatkossa :D