Täällä sitä nyt ollaan, Turussa. Tai kavereiden kesken Suomen takapuolessa. Uskomatonta, että tosiaan tulin tänne, ja olen ollut virallisestikin turkulainen kohta jo kuukauden päivät! (Se tosin ei ole välttämättä mikään kauhean tavoiteltava olotila...) Kuukauteen on mahtunut hirmu paljon kaikenlaista, mutta aika on mennyt äkkiä, kun kaikkea uutta on niin paljon. Tässä blogissa ei ole ennenkään kuvattu tekemisiä niin kovin tarkasti, enkä aio aloittaa sitä nytkään. Kuitattakoon kuukausi lauseella, että olen tehnyt semmoisia juttuja, mitä nyt uudessa kaupungissa tehdään: yrittänyt tutustua paikkoihin, shoppaillut vähän ja aloittanut työnteon. Se siitä, nyt pintaa syvemmälle sisuksiin.

Kaikesta luulemastani huolimatta olen taas prosessoinut oikein kovasti kaikenlaista. Olen alkanut taas vähän käydä läpi avioeroa ja ollut välillä aivan hukassa elämäni kanssa. Välillä on tuntunut siltä, etten enää jaksa olla koko ajan positiivinen ja uskoa parempaan huomiseen. Välillä koko Turkuun muutto on tuntunut maailman huonoimmalta ajatukselta, aivan hatusta heitetyltä idealta. Pitkällisten pohdintojen, plus/miinuslistojen ja keskustelujen jälkeen päätin olla menemättä pääsykokeisiin. Yksinkertaisesti elämäni on nyt niin alkutekijöissään, etten ensinnäkään kykene keskittymään tarvittavalla päättäväisyydellä uuteen kouluun pääsemiseen, ja toiseksi haluan ehdottomasti suorittaa nyt edes yhden koulun loppuun ensin. Siinäkin on vielä tekemistä!

Kaikkein päällimmäisenä minulla on kyllästyneisyys kaikkea väliaikaista kohtaan. Elämässäni tällä hetkellä en tiedä oikein mistään mitään, kaikki on kesken ja väliaikaista, mitään pohjaa ei juuri ole. Ei mitään pohjaa, mille alkaa rakentaa uutta elämänvaihetta. Kyllähän perusasiat ovat onneksi kunnossa (töitä on, katto pään päällä, ystäviä ja uusiakin kavereita, terveyttä on taas), mutta tunnepuolen tuuliajolla olo on pidemmän päälle hermostuttavaa. Huomaan sen selvästi itse, mutta ajelehtimisen huomaavat selvästi myös kaverit. Ja minähän olen aina ollut niin kovin ensiluokkaisen hyvä vastaanottamaan itseeni kohdistuvaa kritiikkiä.... varsinkin silloin, kun tiedän toisen olevan oikeassa. Mistäs niitä tarkimpia kommetteja saa, kuin niiltä kaikkein lähimmiltään! Ja jotka ovat vielä niin rohkeita, että uskaltavat sanoa sen ääneen. Lohdutonta itkua ja epäonnistumisen tunnettahan siitä tietenkin seurasi, mutta kun siitä taas nousin, niin päätin tehdä asialle jotain. Toistaiseksi harrastan siis tiukkaa itseanalyysiä, itsekontrollia ja uusien käyttäytymismallien opetteluja. Pyydän lähimmäisiltä kärsivälisyyttä, nykyisiin on mennyt parikymmentävuotta opetella, poisoppiminen voi olla melko tiukassa... Vaan onhan tässä loppuelämä aikaa, onneksi. Yritän kuitenkin, eikö sekin kuitenkin lasketa??

Tunteiden ristiaallokossa seuratessa olen kaivannut kiihkeästi jonkinlaista pysyvyyttä ja tuttuutta elämääni. Ehkä siksi mieleen ovat taas palanneet pysähtyneisyyden vuodet. Edistys niistä eteenpäin on ollut huima! Olen myös onnekseni huomannut jo joistain asioista vähän itsenäistyneeni: ostin ruuvimeisselin ja nauloja! Lisäksi, mikä tietenkin on se päällimmäiseni asia, olen huomannut monia asioita myös abstraktimmalla tasolla: a)yksinoleminen ei tapa, b)en halua vielä ainakaan seurustella, enkä kaipaa miestä elämääni, mikä sekään ei ole osoittautunut kuolemaksi, c)aika monesta asiasta selviää hengissä, jolloin lähtökohtaisesti on hyvät mahdollisuudet jatkoa ajatellen, d) rakennuspalikat ovat ehkä levällään, mutta kuitenkin olemassa!

Mitä nyt sitten on jäänyt viivan alle? Paljon pohtimista omasta itsestä (en ole ennen ajatellut omaavani tiettyjä luonteenpiirteitä, mutta joitain kyllä taas alleviivaan... alan ymmärtää omia valintojani entistä paremmin :D), ehkä jopa jonkinasteista kasvua suuntaan tai toiseen. Tärkeimpänä ehkä usko siihen, että kyllä minä aina jotenkin selviän. Jollakin tavalla. Ja mitä ennenkin olen pohtinut, että ei aina tarvitsekaan yrittää selvitä yksin, vaan ystävien avulla ja tuella selvitään monesta. Ja toivon myös vilpittömästi, että saisin auttaa yhtä lailla, milloin vaan!Pyydettäessä ja pyytämättä, ja myös hienovaraisilla ja "aina-ei-niin-kovin-hienovaraisilla" vihjeillä höytettynä :D

PS. Yhäkin haluan ottaa oppia Elle Woodsista, päättäväisestä ja voimakastahtoisesta naisesta, joka näytti, että blondillakin on aivot. Ja että pitää olla hyväsydäminen. Elle Woodsin rinnalle on kuitenkin noussut toinen suosikkihahmo: Rebecca Bloomwood, joka on ihana ja kiltti ja vähän vailla itsekuria, kuten minäkin. Mutta silti hän selviää, niin kuin aion tehdä minäkin! Voimahahmojani siis!